Kahden leffalipun tähden

Toisinaan elämässä tulee vastaan mahdollisuuksia, joihin tekee heti mieli tarttua. Kuten silloin, kun näkee lehdessä elokuva-avustajailmoituksen ja ottaa yhteyttä saman tien, vaikka tietää, että oikeasti pitäisi tehdä kymmentä muuta asiaa.

Kahteen elokuvan kuvauspäivään kuului paljon odottelua, mutta maskeerattavana ja puvustettavana oleminen sekä varsinkin itse kuvaustilanne palkitsivat senkin edestä. Valtavan hienoa seurata taiteellista prosessia, jolla kohtaus hiottiin täydelliseksi. Kuinka sen kameran pitääkään liikkua. Kuka avustajista kulkee, mihin ja missä vaiheessa. Ohjaaja raapii päätään: sittenkin parempi rytmitys tuohon repliikkiin.

Siinä avustajapalkkio. Pullottavasta mahasta en nyt ottanut kuvaa.

Ei sitä näyttelijäntyötäkään ollut ennen päässyt seuraamaan näin läheltä. Mitä talentteja! Jo avustajan roolissa näytteleminen tuntui vaikealta. Eikä se heidän työnsä pelkkää herkkua ole. Samojen liikeratojen ja litanioiden toistoa jopa kymmeniä kertoja, kunnes ohjaaja hyppii riemusta. Melkein nousi niskakarvat pystyyn, kun parivaljakko sanaili kiivaasti. Ai niin, ei ne oikeasti olekaan vihaisia. Ihmettelin, miten otto toisensa jälkeen repliikit vain tulivat sanoissa sekoilematta.

Tauolla jaettiin snäksit tv:stä tuttujen naamojen kanssa. Kuvaustiimiin kuului oma catering, joka tarjosi pikkupurtavan lisäksi myös makaronilaatikkoa salaatin ja ehkä maailman parhaimman leivän kanssa. Yhtä kuvauspäivää vastaan sai yhden leffalipun (jonka varmasti lähes kaikki avustajat käyttävät kyseiseen elokuvaan - hyvä veto tuotantoyhtiöltä). Ruokapalkan ja leffaillan lisäksi sai valtavan hienon kokemuksen, eikä omaa rahaa kulunut yhtään.