Se siitä minimalismista!

Lokikirjoitus viime elokuulta:

Rakas päiväkirja,
tänään ahdistaa. Hengitys tuntuu raskaalta, kun tiedostan kaiken sen tavaramäärän, joka löytyy kaapinovien takaa. Mikä hitto siinä ihmisluonnossa on, kun kaikki narunpätkistä lähtien pitää säästää? Sekö, kun ne roinat jossain määrin tuottaa kodinomaisuutta ja turvaa? Nyt on kodinomaisuus kaukana ja ketuttaa. Tahdon päästä eroon kaikesta, mitä en ole enää vuosiin tarvinnut. Joskus tulee kuitenkin taas muutettua ja sitäkin varten on hyvä olla jo valmiiksi kaikki turha pois. Uutta tavaraa en tänne kanna ennen kuin on vanhoista päästy eroon.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Aloitin hienovaraisesti keittiön kaameimmasta kaapista. Etenin muihinkin huoneisiin vauhti kiihtyen ja ojentelin roinani avokätisesti halukkaille. Tuli puhdas olo. Jos epäröin jonkun tavaran kohdalla, parhaiten toimi ajatus "ja minähän en tämän kanssa muuta".

Joitakin viikkoja touhuttuani aloin tajuta, että mieleni ei vaatinut niinkään poisheittämistä, vaan itsessään kaappien järjestäminen rauhoitti. Piti tietää, mitä on ja missä. Mies alkoi samoihin aikoihin hermostua, kun olin laittamassa ei-koskaan-käytettyjä syömäpuikkoja kiertoon. Sanoi, että on ihan sama mitä kaapeista löytyy, jos sinne kerran mahtuu. Heittäydyin raadoksi sohvalle ja sinne se siivousvimmakin hautautui.

Kukkapurkkeja, anyone?

Kuukausi sitten roudattiin wannabe-karsittu omaisuutemme tänne uuteen osoitteeseen. Entinen asukas oli suunnitellut laittavansa kaatopaikalle (KAATOPAIKALLE!!) kaiken, mitä ei uuteen, huomattavasti pienempään asuntoonsa kuljeta. Sanottiin, että jätä talolle vaan, me huolehditaan kaikki meille tarpeeton eteenpäin. Meidän tavarat kun mahtuu melkein jo olohuoneeseen.

Tässä sitä ollaan sitten sormi suussa ja ihmetellään, että mitäs hemmettiä me nyt. Saatiin talokauppojen kylkiäisiksi kauniita huonekaluja ja rahanarvoistakin tavaraa. Vuosien projekti tää kuitenkin on ennen kuin pääsee kaikesta meille turhasta eroon. Ollaan muuttopäissään sysätty vaan kaikki ylimääräinen asuintiloista varastoihin, jotka oli jo ennestään täynnä aivan kaikkea. "Ihan sama mitä kaapeista löytyy, jos sinne kerran mahtuu" indeed. Lähtöviivalla taas seisotaan, mutta potenssiin joku sata neliötä katosta lattiaan. Sen lisäksi, että kaikkea on jo ja vähän enemmänkin, varsinkin mun vanhemmilta on alkanut jotenkin ihmeellisesti virrata tavaraa tänne, kun on kerran tilaa säilyttää.

Uimakandidaatin housut, anyone?

Toistaiseksi ahdistuksen sijaan oon innoissani omasta aarrekammiostani. Tulee tuolla alakerrassa pyöriessä vähän sellainen olo kuin olisi kirpparilla. Hassua vaan, kun kaikki on jo omaa. Tämän viikon löytöihin lukeutuu petivaatteita, siivilä ja herkkumustikat vuodelta 1987. Aikaisintaan 2030-luvulla, jos en ole jo kadonneeksi ilmoitettu jonnekin lamppujen ja kukkapurkkien välimaastoon, järjestän vielä kotikirpputorin.