PS En ole vegaani

FAK IT. Ihan kuin jonkun pienen ihmisen valinnat vaikuttais yhtään mihinkään. Kyllä ne on ne Trumpin kaltaiset perslävet, jotka tän ilmaston tuhoaa päätöksillään.

Tai sitten ei. Helppohan se on sohia muita syyttävällä sormellaan.

Totuus on, että näin länkkärinä kuulun suunnilleen aatelistoon, kun katsotaan koko telluksen porukkaa. Olen sitä ihmisryhmää, joka ajaa tätä maapalloa kohti tuhoa ylellisillä elintavoillaan. Turha mun on kauheasti rintaa röyhistää, kun kierrättäminen on hyvin handussa. Sen ympäristökuorma on vain pieni osa siitä, mitä lihansyönti aiheuttaa. Jos tarkempia ollaan, niin jätteiden hiilijalanjälki on parisen prosenttia yksilötasolla, lihatuotannon lukema on taasen 15 %. (Luvut Aamulehden hiilijalanjälki-artikkelista 26.11.2017).

Syön lihaa: mm. tehotuotettua broileria ja piereskelevää vesisyöppölehmää. Tutut tavat tiukkaan juurtuneina. Miten helppoa onkaan avata se iänikuinen jauhelihapaketti ja tehdä pikaisesti makaronipöperöt päiväkodista kotiutuvalle. Alkaa siinä nyt väsyneenä vielä jotain kevätkäärylereseptiä tavaamaan. Olen kyllä jo kauan sitten luopunut siitä ajatuksesta, että kasvisruoka ei voisi olla hyvää tai viedä nälkää.

Provompi kuva tähän väliin osoitteesta publicdomainpictures.net

Kun aloitin helmikuussa työt, elintasoni nousi vähintäänkin hurjasti. Säästöön alkoi jäädä yli tonni kuukaudessa. Kaiken edellä kirjoittamani tiedostavana tuntuu syylliseltä koluta kauppareissuilla lihatiskiä, kun rahastakaan se ei ole kiinni. Tottumuksesta vain. Onneksi osaan olla itselleni armollinen: ei elintapamuutoksiin lähdetä liian suurin harppauksin. Eikä hiilijalanjälkeään kannata liiaksi stressata, pöpilään siitä vain pääsee.

Laskemaan en ala, mutta uskoisin, että olisin voinut jo silloin hoitotuella eläessäni karsia lihaa ruokavaliosta. Soijarouhe, pavut ja linssit eivät kalpene lihan kilohinnoille. Tofut sun muut hankkii kuulemma etnisistä ruokakojuista halvemmalla. Kausituotteita ostoskoriin, kuten nytkin. Jos olenkin väärässä, niin mitä sitten, vaikka kuussa menisikin vaikka parikymppiä enemmän ruokaan, jos ei sentään pennejä tarvitse laskea?

Määränpääni on siis vähentää lihansyöntiä. Jaksaessani olen keittiömestarina se luova hullu, joka hyödyntää kaapin pohjia. Tuotoksia maistellaan varoivaisesti otsa kurtussa. Bataattisosekeitto ja raastepihvit on koettu helpoiksi ja melko nopeavalmisteisiksi. Papulasagne ja punajuurikeitto menivät päin helvettiä. Kyllä mä opin vielä resepti kerrallaan.

Muistatko Ekomiehen?

Se oli sitä aikaa, kun kuuntelin Spaissareita huoneessani ennen kuvaputkitelkkarin äärelle istumista. Sinne minut houkutteli Ekoisti, huumorilla maustettu ympäristöohjelma. Oikealle kanavalle pääsi painamalla nappulaa numero 2 tv:n reunasta.

Ekoistista muistan Simo Frangénin niksinurkan ja viitassaan viilettävän liuhuletin, Ekomiehen. Ekomies valisti luontoa tuhoavia saapumalla paikalle juuri sopivasti. Pieni sanallinen kurinpalautus, jonka päätteeksi viitta heilahti ja saarna päättyi sanoihin "niin maailma pelastuu!"

Nyt Ekomiehen valistusta katsoessa syntyy syvä myötähäpeä. Ei vain ysärilaadun vuoksi vaan myös umpisurkean näyttelemisen. Ehkä tarkoitus olikin olla tosi kökkö. "Ekomies on tosi ärsyttävä vihaisuudessaan eikä osaa näytellä", kuuluu eräs kommentti, joka löytyy Ekomiehen paluu -pätkän alta. Tänä syksynä supersankari loikkasi tähän päivään opettaen muovinkierrätyksen alkeet. 20 vuotta vei sankarilta hiukset, mutta muuten sama meno jatkuu.

Kuvakaappaus osoitteesta https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/11/01/ekomies-pelastaa-maailmaa

Ekomies taisi olla Stam1nan Pakkolasku-musiikkivideon innoittaja. Siinä supersankarikokelaat iskevät huonoja ympäristövalintoja tekevän Hynysen Jounin kimppuun. Eipä homma etenekään kuin siellä S:llä alkavassa paikassa, sillä äijän kovaa kuorta ei niin vain pehmennetäkään. Tokkopa tosielämässäkään.

Minkähänlainen valistus saa ihmiset sammuttamaan valot tyhjistä huoneista tai välttämään yksityisautoilua? Neutraali uutisointi? Pelottelutaktiikka? Huumori? Veikkaan, että jokaiselle on tarjottava jotakin. Taitaa vaan olla aika epäseksikäs aihe tuo ympäristövalistus. Ei siihen lauluntekijätkään ole kauheasti tarttuneet. Stam1na teki poikkeuksen ja tykitti kulutuskritiikkiä Viimeinen Atlantis -albumin verran. Näistä yksi kappale oli tuo jo mainitsemani Pakkolasku. Näin Mustana Perjantaina voisinkin lopettaa tämän sepustuksen sen hienoihin lyriikoihin, jotka ovat Antti Hyyrysen käsialaa.

Niin kauan kun saastuttaminen on maksutonta

Kaupan ulkopuolinen osapuoli maksaa laskun

Lahossa mittapuussa riiput, se on kellukkeesi

Pankki vei talon, ulosottomies veneesi,

Kalastit tontilla, autoilla, muovimaterialla

Arvostusta, mutta hukutit kai avaimesi

Rahtasit ostoskassissa rippeitä moraalista

Repesi säkin pohja elintasovaatimuksista

Käteistä kuivana ei ole edes leipään,

Tavarantulvan vietävänä puret hammasta

Talouskriisi on syypää kaikkeen, vaan kauan eläköön kulutusjuhla

Hukutit itsetuntoa, hukutit materialla

Hukutit pelkoa ja heikkouttasi

Kolme jos kahden hintaan saa tavaraa,

Halutaan tätä ja tätä ja tätä ja tätä ja tätä

Ostoskeskus on suojana päidemme yllä

Nauttien olosta yritämme hymyillä

Parasta ennen on tatuoitu viivakoodiin

Pilaantunut kilo sianlihaa, syö sydän, syö pää

Aina löytyy niitä, jotka myy ja jotka maksaa

Raha ei vatsaa täytä, koneen rattaat vain rasvaa

Pankkien kaatuessa köyhä kansa pettyy

Barrikadin palaessa kostonhimo syttyy

Hukutit kuluttajana, hukutit velallisena

Hukutit luontosi ja vapautesi

Kolmea ei kahden hintaan olekaan

Lasku on tätä ja tätä ja tätä ja tätä ja tätä

Loppuun, kiitos, pakkolasku

Meikitönnä

Eilen oli taas sellainen erikoispäivä, että tulin töhrineeksi lärviäni. Normaalisti arjessa en jaksa välittää yhtään meikkaamisesta, mutta juhliin tahdon ehostautua edes vähän. Ripsaria, kulma- ja valokynää, meikkivoidetta, that's it.

Toisaalta ihailen heitä, jotka osaavat eri värkein tuoda kasvoistaan parhaat puolet esiin. Kuitenkin maskin peittoon jää täysin erinäköinen ihminen. Voi syntyä iso kynnys lähteä ilman meikkiä ihmisten ilmoille.

Ett ögon. Tarkennus pielessä kuten katseessakin.

Voisinhan itsekin haahuilla vähemmän kummituksen näköisenä. Edes hiukan jotain lätkiä naamaan aamuisin. Tässä asiassa nostan mieluummin kädet pystyyn. Ei kiinnosta. Ei jaksa. Jospa nukunkin vähän pidempään. Kuitenkin tihkusateessa pyöräillessä olis kaikki poskilla. Ja se uusin riesa: allergiaoireilu.

Eilenkin alkoi kirveltää silmiä niin maan perkuleesti. Joko on ripsarissa tai silmissä vikaa. Syytän jälkimmäistä. Oon huomannu herkistyneeni muullekin kosmetiikalle. Ohuessakin hajuvesipilvessä tuntuu, ettei happi kulje. Deodoranttia karvakainaloon ja baanalle, kuuluu mottoni. Näkyy kukkarossakin.

No, kasvorasvaa ehkä myös. Perin äidiltäni tälläsen aknenaaman. Etelän auringossa iho innostui nostattamaan ah-niin-kauniita näppyjäkin. Kiva olis ku posket näyttäis vauvan pyllyltä. Ehkä joku päivä löytyy joku tuote, joka tekee ihmeitä. Käytetään nyt entiset purnukat loppuun ja kattellaan sit uudestaan.

Kaiken saa kuitattua sillä, ettei katsele peiliin kuin tarkastaakseen, jäikö parsakaali roikkumaan hampaanväliin. Tai onko tukka jo ihan harakanpesänä. Jos kerran kelpaan itselleni tällaisena, ottakoon muutkin minut vastaan sellaisena kuin oon.

Ylpeästi erilainen dyykkaaja

Mulle tulee dyykkaajasta mieleen aatteellinen nuori, jonka rastat hiovat likaisen biojäteastian pintaa hamppukassin odottaessa illan saalista. Viimeisessä Ylpeästi erilaiset -jaksossa dyykkaaja Olli kertoi elämäntyylistään. Biojäteastioista ei ollut puhetta, roskalavoista vain.

Mitä Olli jaksossa puhuikaan, pystyin lisäämään vain aamenen. Varmasti alkuun hävettää lähteä penkomaan roskalavoja ympäri Helsinkiä, mutta sieltä löytää vaikka mitä käyttökelpoista pelastettavaa. Miten ihmiset voivatkaan heittää niin paljon hyvää tavaraa pois? Ehkä häpeällistä ei olekaan tonkia lavoja, vaan olla se, joka menee sieltä missä aita on matalin tavaroista eroon pääsemiseksi. Kiitos Olli & Co., kun tongitte roskalavoja katseista välittämättä.

Vastaavanlainen kulutusaktivismi tuntuu lisääntyneen. Facebookin roskalavaryhmissä ilmiannetaan hyviä apajia. Silloin tällöin joku Deko-lehden keskituloinen mamma kertoo löytäneensä senkin olohuoneeseen roskalavalta. Eihän se rikollista ole, kun käy poimimassa sellaista, mikä ei ole kenenkään omaisuutta. Kuitenkin toisten roskiin kajoaminen tuottaa häpeää.

Kuvakaappaus osoitteesta https://www.ruutu.fi/video/3114448

Oma dyykkaushistoriani on lyhyesti kerrottu. Olen ripein liikkein hakenut vaunuihin varaosia, kun kaveri oli bongannut roskalavalta samanmerkkiset, mutta homeiset. Lapsena oli tapana istuskella paperiroskiksessa kavereiden kanssa ja etsiä lehtijuttuja Spice Girlsista. Ilkeä naapurin ämmä huusi kerran, että kaataa koko roskiksen, jos vielä kerran näkee meitä siellä. Sen pituinen se. Nykyisin haen ilmaista tavaraa suoraan sen omistajalta Free your stuff -ryhmän tai Torin annetaan-palstan kautta.

Ruoan dyykkaaminen kauppojen pihalta on niin hazardia, etten siihen kyllä hevillä lähde (huomasitteko: hevillä). Voihan ravinto olla monipuolisempaa dyykkaamalla, kun löytää sellaista, mitä ei hyllyjen välissä vilkaisisikaan. Kompostin haju lähtee kai kuuraamalla. Varmasti on täysin syömiskelpoista tavaraa, mutta silti joku pistää vastaan ja kovaa.

Takaisin Olliin. Hänellä on valtavan hieno tapa suhtautua materiaan: olkoon vaikka sukulaiselta saatu lahja, siihenkään ei kannata luoda tunnesidettä. Kodissa ei tarvitse olla lattiasta kattoon tavaraa, vaikka monet kipot houkuttaisivatkin lavalla. Ylipäänsä Olli antaa hyvän kuvan dykkaajista. Hän suojaa tekstiilit sateelta ja nostaa käyttökelpoiset tavarat muiden nähtäville.

Yksinkertainen elämäntyyli vähällä rahankäytöllä on kiinnostavaa. Olli on oikeutetusti ylpeä dyykkaamisestaan.