Mies, johon hussasin rahani

Olen aiemmin kertonut törsänneeni musiikkilehtiin. 10 euron Metal Hammer - rahasta viis, jos numero sisälsi edes postimerkin kokoisen kuvan Hänestä. Kotona leikkasin kuvan irti ja etsin sille paljaan kohdan seinästä lempibändini muiden kuvien seasta. Bändin laulaja oli se, johon olin korviani myöten kusessa.

Kun lehtien lisäksi ostin kaiken irtoavan bänditavaran, ei ollut ihme, että olin persaukinen. Rahaa riitti kuitenkin mm. lähettää sydänkäpyselleni rakkauskirje ja bokserit (heh). Rakkaus heidän musiikkiaan ja varsinkin laulajaa kohtaan teki elämästäni hitusen verran ihanampaa. Mietin paljon, millaista olisi tavata idolini.

Lopulta rukouksiini vastattiin ja bändi saapui Suomeen. Keikalla itkin silmät päästäni.

Sellaista se fanitus hulluimmillaan on. Elin aivan kuplassa varhaisteininä. Se oli hyvin, hyvin onnellista aikaa. On turvallista valita ensirakkauden kohteeksi kaukainen julkkis, joka ei voi torjua. Idolini kuolema ja bändin hajoaminen sen sijaan olisivat rikkoneet minut täysin.

Onnekseni tämä tapahtui vasta päästyäni hyperfanituksesta jo vuosia aiemmin. Luoja auttakoon kaltaisiani tämänpäivän kuplassa eläjiä.

Aiemmin vanhojen kuvaleikkeiden katselu tuntui haikealta, mutta nyt seassa on surua ja järkytystä. Tunnen, että olisin menettänyt läheiseni, vaikka kyseessä onkin vain suuri idolini vuosien takaa. En voi kuvitellakaan, kuinka paljon pahemmalta omaisista tuntuu nyt.

Tänään osoitan tukeni pukemalla ylleni bändipaidan. Jään odottamaan jännittyneenä, vieläkö minulle niin kotoisa bändi pääsee nousemaan tuhkasta.

Kevyet mullat, Chester Bennington.

Linkin Park -tapetti vuosimallia 2004 tai jotain.